Viha

Toivon, että minulla olisi olotila, joka olisi

Tasainen,
sopivasti iloinen,
sopivasti onnellinen.
Ei olisi yhtään paha olla.

Harmonia.

Euforia. 

Pieni ääni päässäni kuiskaa minulle:

Tiedän, että sinä et halua olla sinä. Sinä et jaksa kantaa taakkaa, joka sinulle on annettu. Et jaksaisi ajatella menneitä, haluaisit päästää irti. Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Menneisyys on tehnyt sinusta sellaisen, kuin olet. 

Minä vastaan:

Olet aivan oikeassa. Psyykeeni on rikki, hajoitettu, sirpaleina. Olen solmussa itseni kanssa, psyykeeni kanssa. Pienen hetken kerkeän olla "tasapainoinen" ja "onnellinen". Sitten yhtäkkiä tajuan, että kaikki on ollut taas kerran vain harhaa. Typerää harhaa. 

Olen liian vihainen tälle elämälle. Olen osannut antaa anteeksi monille ihmisille heidän pahat tekonsa, mutta jostain syystä en osaa antaa elämälle anteeksi sitä, mihin tilanteeseen se on minut ajanut. Ehkä nyt on anteeksiannon aika. Pitää osata päästää irti katkeruudesta ja vihasta. Sillä ne ovat tunteita, jotka eivät todellakaan auta minua pääsemään eteenpäin. Ne ovat tunteita, jotka pitävät minut paikoillaan. Jotka muistuttavat joka päivä siitä, että olen viallinen ja hullu. Syvällä sisimmässäni tiedän, että vaikka minulla onkin tämä sairaus, en silti ole viallinen tai hullu.

Olen matkalla kohti eheämpää psyykettä.