Elämä on ihanaa

Sain uuden tietokoneen rakkaalta avomieheltäni, tulevalta AVIOmieheltäni, eilen <3 Kyllä nyt kelpaa kirjoittaa! Minusta tulee vielä joku kaunis päivä kirjailija! Olen siitä täysin varma!

Tälläkin hetkellä olen sinut itseni ja mieleni kanssa. Tämä on ihana tunne! Etenen vuoristoradallani tasaista vauhtia, ei liian lujaa, ei liian hiljaa. 

Minä en häpeä omia ongelmiani, persoonallisuuttani, saati sairauksiani. Minä olen minä, saa vapaasti kävellä pois jos olen liikaa tai liian vähän. 

Neulominen on terapiaa

Kyllä minä sentään jotain osaan, tokaisen ja olen ylpeä itsestäni.

Kädet ovat lopettanet kipuilun ainakin osittain ja olen näin ollen

pystynyt hyvin neulomaan. 

Neulominen on minulle tärkeä osa elämää. 

Kun neulon, tunnen ja tiedän että saan jotain järkevää aikaiseksi,

ja pystyn olemaan iloinen. 

Olen neulonut 8-9-vuotiaasta asti. Myös virkannut.

Mulla on lääkäriaika perjantaina näiden käsien takia.

Ja odotan edelleen soittoa psykiatrian polilta.

Elämä tuntuu rullaavan eteenpäin, tunnen jopa olevani terve.

Syvällä sisimmässäni tiedän että en ole terve.

Olen se sama ongelmainen ihminen, kuin aikaisemminkin,

mutta ehkäpä vielä joku kaunis päivä löydän keinoja miten

hallita tätä sisäistä kaaosta.

Koulukiusaaminen

Minulla on varmaan reuma ja skitsoaffektiivinen häiriö ja tuhat miljoonaa muuta sairautta. Voi hyvä helvetti sentään. Vali vali vali, sattuu käsiin niin paljon ettei pysty edes kunnolla neulomaan. Vai kuvittelenko vain? Olenko kuvitellut koko elämäni? Eräs vanhempi lääkäri-ihminen kerran minulle sanoi, että olen elänyt koko elämäni psykoosissa. 

Joskus toivon, että pääsisin matkustamaan ajassa taaksepäin, sinne yläaste-aikoihin, vuoteen 2007. Niihin aikoihin psyykeeni oli vielä hyvinkin paljon minun hallinnassani, vaikka masennusta sairastinkin. Voi kuinka toivoisin että voisin sanoa teille rakkaat psyykeeni palasiksi repijät, mitä mieltä oikeasti teistä olen. Kuinka paljon säälin teitä, sillä te olette tämän yhteiskunnan pohjasakkaa, te olette tämän evoluution loppu. Kuinka kuljette kuin pässit narussa, kuinka luulette että saavutatte elämällänne jotain, kun teette töitä niska limassa, hankitte pari mukulaa (jotka kasvatatte aivan päin vittua, uskon vakaasti että lapsistanne tulee vielä joku kaunis tai vähemmän kaunis päivä koulukiusaajia, he tulevat kulkemaan isin ja äitin jalanjäljissä, ja kasvatus lähtee kotoa), käytte kerran parissa vuodessa etelänmatkalla Espanjassa tai Kanarian saarilla. Elämänne on pintapuolin aivan mahtavaa ja kulissit ovat kunnossa

...mutta kulissien takana tapahtuu jänniä. Te, rakkaat psyykeeni palasiksi repijät, saatatte itse sairastaa jotain helvetin vakavaa psyykkistä sairautta, mutta silti on tärkeää näyttää naapureille että meidän pikkuperheessämme on kaikki täydellisesti kohdillaan. Saatatte kärsiä sen burnoutin keski-ikäisinä. Minä kärsin sen burnoutin vuonna 2008, kun olitte rääkänneet minua niin paljon, etten enää jaksanut. Siltikin sanoin luokanvalvojalle kaiken olevan kunnossa hänen kysyessään vointiani. 

...joskus perään ne huutaa sä oot hullu, hullu, hulluhan sä oot!

Ja ylpeä hullu olenkin! En vaihtaisi elämääni kenenkään muun elämään, varsinkaan sellaisen ihmisen elämään, joka elää päivästä toiseen päämääränään etelänmatka ja uusi auto, ehkä jossain vaiheessa ero nykyisestä vaimosta/tyttöystävästä/avovaimosta, sillä kuka nyt oikeasti muka jaksaa koko loppuelämänsä olla saman ihmisen kanssa, hän ajattelee. Tiedoksesi sinä psyykeeni palasiksi repijä, mene vain polttelemaan sitä kannabista ja pilaa oma psyykeesi, sillä se olisi sinulle siunaus. Olet nimittäin niin perkeleen tyhmä, ettet erota oikeaa väärästä. 

Itse asiassa minun pitäisi kiittää teitä. Kiitos siitä, että teitte minusta vahvemman ihmisen. Kiitos siitä, että avarsitte maailmankuvaani, kiitos, että tajusin kuinka pahoja ihmiset oikeasti ovat. Kiitos siitä, että ajoitte minut vihdoin ja viimein siihen pisteeseen, että ymmärsin mitä psykiatrinen sairaala konkreettisesti tarkoittaa.

Nyt hyppii ajatus niin isoja loikkia ja mielialat sahaa siihen malliin että kohta itketään tai nauretaan, masennutaan tai ollaan iloisia. Elämä on ihanaa, kun koskaan ei tiedä mitä huominen tai seuraava tunti tuo tullessaan. 

Minä pääsen menneisyyden haamuistani eroon. Minä tulen olemaan voimakkaampi ja vahvempi kuin koskaan. Kiitos. 

Psyyke II

Tänään sain pitkästä aikaa kirjoitettua kirjaani. Ja tuli muuten erittäin hyvää tekstiä vaikka itse sanonkin.

Välillä en löydä sanoja surulleni tai ilolleni.

Soitin psykiatrian polille torstaina vai oliko se keskiviikkona - päivät menevät sekaisin ja joskus jopa kuukaudetkin - ja vaadin että minun pääni tutkitaan kunnolla jotta saisin oikean diagnoosin. En nimittäin todellakaan usko, että tässä on kyse kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Minulla on liikaa psykoottista oireilua ja psykooseja.

Mielialat toki heittelehtivät jopa minuutin välein.

On ikävää, ettei kukaan koskaan pääse kurkistamaan aivoihini, jotta se joku näkisi psyykeeni ja kaikki psyykeeni osat. Jotta se joku ymmärtäisi minua hieman paremmin. Koska minulla on hyvin yksinäistä täällä pääni sisällä kera kaikkien ajatusteni ja tunnetilojeni.

Psyyke

Kerroin keskiviikkona terapeutilleni, että psyykeeni on kuin rautalankapallo, joka ei olekaan pallo, vaan siitä lähtee erinäisiä piikkejä ja mutkia ja se on täysin sotkussa. Pallon pinta aaltoilee minuutin välein. Mä tiedän että mulla tulee olemaan niiiiiiin pitkä tie kohti eheämpää psyykettä, että se tuntuu jopa epätodelliselta.

On jännää, että ne ihmiset, jotka ovat psyykeeni rikkoneet (itsekin olen sitä rikkonut monin eri tavoin), eivät ota siitä minkäänlaista vastuuta (itse otan täyden vastuun oman psyykeeni rikkomisesta). He elävät vain omaa pinnallista elämäänsä ja kuvittelevat että elämä on uusi auto, tyttöystävä ja kerran viikossa baariin.

Joudun yksin taistelemaan läpi tämän helvetin, mutta tälläkään hetkellä en näe ainuttakaan valoa tunnelin päässä. Surullista.

Kukaan ei osaa minua auttaa. Turha sitä apua on pyytää tai hakea. Hypomania, depressio, täysin terve olo, ahdistus, hypomania, depressio. Sitä elämäni on.

Kiitos.

Elämä ei hymyile

Olen aivan sekaisin siitä, mitä minun pitäisi tehdä, mikä minun pitäisi olla. En kestä tätä jatkuvaa vuoristorataa. Kiitos elämälle, yhteiskunnalle, maailmalle, ihmisille. Te olette tehneet minusta hänet joka olen. Kiitos.

Elämä hymyilee

Minä olen kunnossa. Ainakin tämän hetken. Ja ehkä vielä seuraavan hetken. Saatan olla kunnossa vielä ensi viikollakin. Kuka tietää, jos olen kunnossa ensi vuonnakin?

Olen ollut positiivisempi kuin aikaisemmin. Olen lopettanut menneisyyteen hukkumisen, itsesäälin ja vihan. Olen tajunnut, että en voi vaikuttaa menneisyyteeni. Olen päästänyt irti. Kysyn itseltäni nykyään joka päivä: Haluatko kieriskellä itsesäälissä menneiden tapahtumien takia, vai keskittyä tähän hetkeen ja tulevaisuuteen?

Pahoja oloja, psykoottisuutta ja epätodellisia olotiloja tulee ja menee. Mutta se on osa elämääni. Ja siihen pitää oppia suhtautumaan. Pitää oppia elämään niiden olotilojen kanssa. Olen vihdoin hyväksynyt sen, että minulla on oireita ja ehkäpä jopa sairaus, joka ehkä tulee olemaan matkassa koko loppuelämäni. Mutta mitä sitten? Minua ei tällä hetkellä kiinnosta paskaakaan, mikä sairaus minulla on, ja mitä lääkärit ovat mieltä minun diagnooseistani.