Life goes by, and I go nothing

29.5.2012

On psykoosi ystäväsi
se määrittää elämäsi,
pilaa kaiken kauniin,
katkaiset sillat kaikkeen

En ole enää sinua varten,
en ole orjasi, en apukoirasi
Sokeat tarvitsevat koiraa avuksi,
minusta ei ole enää sinun orjaksesi

Ole yksin, kärsi
pilaa kaikki kaunis

Viha

Toivon, että minulla olisi olotila, joka olisi

Tasainen,
sopivasti iloinen,
sopivasti onnellinen.
Ei olisi yhtään paha olla.

Harmonia.

Euforia. 

Pieni ääni päässäni kuiskaa minulle:

Tiedän, että sinä et halua olla sinä. Sinä et jaksa kantaa taakkaa, joka sinulle on annettu. Et jaksaisi ajatella menneitä, haluaisit päästää irti. Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Menneisyys on tehnyt sinusta sellaisen, kuin olet. 

Minä vastaan:

Olet aivan oikeassa. Psyykeeni on rikki, hajoitettu, sirpaleina. Olen solmussa itseni kanssa, psyykeeni kanssa. Pienen hetken kerkeän olla "tasapainoinen" ja "onnellinen". Sitten yhtäkkiä tajuan, että kaikki on ollut taas kerran vain harhaa. Typerää harhaa. 

Olen liian vihainen tälle elämälle. Olen osannut antaa anteeksi monille ihmisille heidän pahat tekonsa, mutta jostain syystä en osaa antaa elämälle anteeksi sitä, mihin tilanteeseen se on minut ajanut. Ehkä nyt on anteeksiannon aika. Pitää osata päästää irti katkeruudesta ja vihasta. Sillä ne ovat tunteita, jotka eivät todellakaan auta minua pääsemään eteenpäin. Ne ovat tunteita, jotka pitävät minut paikoillaan. Jotka muistuttavat joka päivä siitä, että olen viallinen ja hullu. Syvällä sisimmässäni tiedän, että vaikka minulla onkin tämä sairaus, en silti ole viallinen tai hullu.

Olen matkalla kohti eheämpää psyykettä.

Kirjoitus: Sota

Kaikki ovat nähneet kuvia tai kuulleet tarinoita sodasta. Jokainen tietää, että sota on ihmisten pahuutta. Sota ei ole mukavaa. Se on helvettiä. Jos sodassa ihminen ei kuole, hän traumatisoituu, tuntee pahaa oloa ja kuihtuu.

Minulla on sota oman pääni sisällä. Se lakkaa ainoastaan silloin, kun nukun (jos en satu näkemään painajaisia) ja kun olen saanut pääni sekaisin alkoholilla tai lääkkeillä. Olen sotinut itseäni vastaan jo kaksi vuosikymmentä. Lapsena se ei ollut yhtä rankkaa kuin nykyään. Kun olin lapsi, tunsin vain etten kuulu joukkoon, että olen jollain tavalla viallinen.

Teini-ikäisenä sodankäynti pääni sisällä vain voimistui ja voimistui. Joka päivä tunsin suurta tuskaa. En nähnyt asioita ja ihmisiä niin kauniina ja hyvinä, kuin muut olisivat saattaneet nähdä. Minä näin asiat ja ihmiset rumina, pahoina ja ilkeinä. Koko maailma oli minun silmissäni niin paha, etten pystynyt käsittämään saati hyväksymään asiaa.

Lopulta kuihduin. En kestänyt enää. En kestänyt isoveljen itsemurhayritystä enkä koulukiusaamista. En kestänyt enää maailmaa, joka oli paha ja pysyi pahana. Olin pettynyt itseeni, sillä en ollutkaan pystynyt olemaan niin vahva, kuin olisin halunnut. En pystynytkään pitämään kaikkia asioita sisälläni. Sinä yönä, kun kuihduin kasaan ja minusta tuli taas haavoittuvainen pieni tyttö, en nukkunut tippaakaan. Pyörin sängyssä, itkin ja vatvoin ajatuksia päässäni. Mitä äitikin nyt ajattelee, kun en pysty käymään koulua? Minun piti olla vahva! Olen pettymys koko perheelleni!

Aamulla äitini tuli herättelemään minua, mutta minä istuin sängyssäni ja itkin. Itkin koko sieluni voimin, itkin, itkin, itkin. Itku ei loppunut. Itku jatkui, kun istuimme terveyskeskuksen odotushuoneessa. Itku jatkui, kun mukavan oloinen naislääkäri kirjoitti lähetteen nuorisopsykiatriselle osastolle. Itku yltyi, kun astuin osaston ovista sisään ja äitini lähti pois. Silmäni olivat punaiset ja turvonneet, mutta minä itkin. Itkin niin paljon, että aloin jo miettimään, mistä nämä kaikki kyyneleet oikein tulivat? Miten niitä riitti niin paljon? Miksi ne eivät tuntuneet loppuvan koskaan?